Hannes Larsson Mastereiden Masteri - Vanhan hiihtäjän kokemuksia (5. tarina)

Mastereiden kertomaa (5)  27.11.2014

Hannes Larsson on syntynyt Nokialla vuonna 1931. Ranskaan hän muutti vuonna 1958. Työvuotensa tämä kielitaitonen, Hannes taitaa seitsemään kieltä, insinööri toimi erityisesti avaruusaluksien ja ydinturvallisuuteen liittyvän lujuuslaskennan parissa. Suomessa hän on vieraillut säännöllisesti. Hanneksen veli Einar Larsson on Vaasassa asuva yhdistyksemme jäsen, joka on kuuden (6) Master-arvon hiihtäjä.                                                                       

Meille kaikille hiihtäjille, jotka olemme tavanneet Hanneksen matkoillamme, hän aina on ollut erinonmainen esimerkki ja seuramies sekä tarvittaessa tietopankki kaikista WL-hiihdoista, sääntöjen ja organisaatioiden koukeroista.(JT)

Tänään Hanneksella on 26 Master-arvoa ja lisää on tulossa !

Vanhan hiihtäjän kokemuksia

Juha pyysi minua kirjoittamaan «urastani» Suomen Mastereiden lehteen. Huomaan ohimennen, että seuranne toimii paljon vilkkaammin kuin Ranskan Mastereiden seura, jonka jäsen olen ollut alusta alkaen. Urani ei tietysti ollut huippu-urheilijan ura. Olen ahkera amatöörihiihtäjä ja keskityin lähinnä Worldloppet (WL) hiihtoihin.

Lapsena hiihtelin kuten kaikki muut syntymäpaikallani Nokialla, mutta en kilpaillut. Ranskaan siirryttyäni v. 1958 harrastin ensin alppihiihtoa monta vuotta, mutta kun muutin Italiaan v. 76 päätin palata oikeaan hiihtoon (kun joku alppihiihtäjä virnuili, että mikäs köyhän miehen urheilu on murtomaahiihto, vastasin, että alppihiihdossa mennään ylös sähkövoimalla ja alas painovoimalla, siis missä on urheilu?). Ensimmäinen WL hiihtoni oli Dolomitenlauf 77. Epäilin vähän, että väsähtäisin siinä 60 km hiihdossa, mutta se sujui hyvin ja loppusuoralla oli jätti riemuntunne. Viikkoa myöhemmin oli edessä Marcialonga. Seuraavana vuonna kävin taas hiihtämässä Itävallan ja Italian hiihdot ja lisäsin sarjaan Koenig-Ludwig-Laufin, Finlandia-hiihdon ja Vasaloppetin. Siitä se innostuminen maratonhiihtoihin alkoi; hiihdin joka vuosi ainakin Alpentris hiihdot (em. kolme hiihtoa), Finlandian ja Vasaloppetin sekä monta kertaa La Transjurassienne hiihdon. En kuitenkaan kiinnostunut WL sarjaan ennenkuin jäin eläkkeelle. Jossain Euroopassa amerikkalainen mies ylisti tämän sarjan kansainvälistä tunnelmaa ja passien käyttöä. Ja toinen mies, joka viritti minut oli Teuvo Valve. Hän puhui hämeenkyröläisista kavereistaan, joilla oli WL passit ja niissä leimoja eri maista. Sanoin, että he ovat varmaan kovia hiihtäjiä. Teuvo mietiskeli hetken ja tokaisi, että no, he ovat hyviä matkustajia.

Eläkeiän alkaessa aloin viimein tosimielessä hiihdellä WL hiihtoja. Ensimmäinen WL Master titteli tuli vasta 1996. Mutta siitä alkoi sitten urani. Suoritin uuden Masterin joka vuosi, juskus kaksikin. Tämä oli mahdollista, koska monissa hiihdoissa sai kaksi leimaa lauantain ja sunnuntain hiihdoista. Nykyään kun WL :ssa on 20 hiihtopaikkaa ja niistä 5 on kaksipäiväisiä, on helppo saada systemattisesti kaksi Masteria vuodessa. Tarkoitukseni ei ole ollenkaan leuhkia, että olen ykkönen maailmassa (nyt 29 Masteria). Jatkan tätä sarjaa monesta syystä. Ensinnäkin hiihto on minulle sopiva urheilu. Se pitää kunnossa ja myös loppumattoman kesän aikana seuraavan kauden valmistelu helpottaa harjoittelua. Monet ovat sanoneet, että olen heille esimerkki näyttämällä, että yli 80 vuotisena voi vielä hiihtää ylipitkiä matkoja, enkä halua heitä  pettää. Näissä hiihdoissa olen saanut ystäviä ympäri maailman ja on aina mukava tavata heitä ja nauttia kansainvälisestä ilmapiiristä. Eikä samojen hiihtojen uusiminen tule yksitoikkoiseksi: joka vuosi olosuhteet ja toisinaan reittikin ovat erilaiset. Olen kyllä hiihtänyt muitakin maratoneja, mm. Svalbard hiihdon, Pirkan hiihdon, Tervahiihdon, Lapponia viikon ja monia kilpailuja Ranskassa ja Italiassa.

Näiden vuosien aikana olen kokenut monia huvittavia tai dramaattisia tapahtumia. Kerroin niistä kirjassani “Cross-Country Skiing Around the World” joka tuli ulos 2011. Sitä myytiin monessa WL hiihdossa, mutta päätin hiljattain lopettaa myynnin. Olen antanut WL hiihdoille lahjaksi ison kasan kirjoja jaettavaksi järjestäjille ja vapaaehtoisille. Sen voi ehkä vielä tilata kustantajalta: www.kava-pech.cz. Tässä kerron muutamia juttuja näiltä vuosilta.

Yleensä en koskaan mokaa, mutta on minullekin sattunut tapaturmia. Joskus 80-luvulla treenasin Marcialongan ladulla. Suojaisen päivän jälkeen oli yöllä ollut pakkasta ja jäiset ladut olivat sikinsokiset. Laskussa se aiheutti tasapainohäiriön, jota koetin hallita iskemällä sauvan jäähän. Se oli virhe, jos olisin sovulla kaatunut, siitä olisi korkeintaan tullut mustelma pyllyyn. Mutta silmäni löi sauvan kahvaan ja siitä johtuva kipu aiheutti kaatumisen. Hiihdin hissukseen takaisin hotelliin, noin 15 km. Kun menin sisään, päästi hotellin rouva kimeän kirkaisun; ymmärsin vasta nähdessäni naamani peilissä mistä se johtui. Mutta ennenkuin pääsin huoneeseeni, piti rouvalle selittää mitä oli tapahtunut. Sitten hän kysyi: “mitä sanot rouvallesi kun tulet kotiin?”. Typerä kysymys. Kaipasin huonettani ja vastasin: “sanon, että tappelin naisesta ja voitin”. Se tukki hänen suunsa ja pääsin viimeinkin huoneeseeni. Seuraavien viikkojen aikana silmän ympäristö omaksui sarjan sateenkaaren värejä.

Kerran Marcialongan laskussa joku kaatui aivan edessäni. Ajoin ulos ladulta mutta lumi oli syvää ja katosin kokonaan näkyvistä. Nousin ylös, pudistelin lumen pois vaatteista, palasin ladulle ja ohitin sen kaatuneen raukan, joka kiroili siteen rikkoutumista. En jäänyt siihen ihmettelemään vaan jätin hänet oman onnensa nojaan.

Viime vuosina olen hidastunut ja joudun hiihtämään porukassa, joka ei hallitse laskuja. Arkailen yhä enemmän sitä, että joku kaatuisi edessä. Se sattui jokunen vuosi sitten Tartussa. En voinut välttää törmäystä ja meistä tuli kasa, jonka purkaminen kesti hetken, varsinkin kun takaa tuli kolmas sankari, joka lisäsi kasan mutkikkuutta. Siitä tuli hiukan kipua selkään, mutta pahinta oli sauvan katkeaminen. Seuraavalla asemalla ei ollut sauvoja ja jouduin tapertamaan 12 km yhdellä sauvalla ja kipeällä selällä.

Matkustaessa sattuu usein kommelluksia. Kuljetan välineet kovassa muovilaatikossa. Sen näen jo kaukaa matkatavarakarusellissa, koska liimasin siihen hiihtojen tarroja. Yksi niistä on peräti Hiihtoneuvoksen tarra. Tässä on ongelma ahkerille matkustajille :

Mies kävelee 10 km pohjoiseen, sitten 10 km länteen ja lopuksi 10 km etelään, jolloin hän on takaisin lähtöpaikalla. Missä se on ?

Lukijat voivat lähettää minulle nerokkaat vastauksensa, lhlarsson4@gmail.com. Mutta haluan täydellisen ratkaisun.

Sade, pakkanen ja myrsky vaikeuttavat olosuhteita. Sellaisia tilanteita sattuu välttämättä vuosien kuluessa. Eihän aina ole -6°C ja kirkas taivas koko kilpailun aikana. Vuoden 1979 Marcialonga oli erikoinen elämys. Satoi koko päivän. Maalissa sai vääntää veden pois painavista vaatteista. No se ei ollut vaarallista, mutta vähitellen vuoren rinteiltä alkoi valua pieniä puroja ladulle. Notkoihin muodostui lampia ja piti aina kysyä itseltään, kuinka syvä se oli ja voiko siihen ajaa täyttä vauhtia. Ja sitten veden jälkeen tuli kuraa. Hiihdon voitti Kinnunen. Seuraavan päivän sanomalehdessä oli iso otsikko «Kinnunen più forte del fango» (Kinnunen kuraa voimakkaampi).

Osa kirjastani on omistettu mielenkiintoisille henkilöille, jotka olen tavannut hiihtomatkoilla. Viron pääministeri Andrus Ansip on tupla WL Master. Kun tapasin hänet Puolassa, hän kutsui minut vierailuun pääministerin palatsissa Tallinnassa. Seuravana vuonna tulin Tartu Maratoniin ja otin yhteyttä. Ansip järjesti puolen tunnin rupattelun ja tutustumisen työpaikkaansa. American Birkebeiner hiihdossa asuin usein Ernie ja Delores Leinin kodissa. Ernie oli monta vuotta Haywardin sheriffi. He ostivat talonsa norjalaiselta ja talo kuljetettiin kuorma-autolla etukäteen tehdyn montun (josta tuli kellarikerros) päälle. Ihmettelimme, kuinka niin iso (arviolta 10m x 10 m) kaksikerroksinen talo voitiin kuljettaa liikennettä häiritsemättä. Ernie selitti: «minähän olin sheriffi!».

Tavallisesti otaksutaan, että hiihtäjä välttää sairastumiset, ja yleensä se on totta. Hiljattain olen tutustunut kestävyysurheilijoiden sairauteen. Sen nimi on “Paroxysmal Atrial Fibrillation” (PAF). Se on rytmihäiriö; lihakset eivät saa happea ja teho putoaa romahdusmaisesti. Sitä on paljon tutkittu Norjassa, koska 15% yli 70-vuotiaista Birkebeiner hiihtäjistä on kokenut sen. Se voidaan torjua lääkkeellä, mutta kardiologit eivät anna sitä, jos ei olla varmoja siitä, että kyseessä on juuri PAF. Vaikka oireeni (epänormaali hidastuminen) osoittivat, että minulla oli PAF monissa  vuosien 2013 ja 2014 hiihdoissa, se ei tullut ilmi pyöräilytestissä. Marraskuussa 2013 minulle asetettiin pikkuinen Holter rekisteröintilaite rintaan ihon alle. Se rekisteröi sydämen toiminnan ja toimii kolme vuotta. Syyskuussa 2014 se luettin ja todettiin, että minulla oli ollut PAF hiihdoissa. Hyvä, nyt meillä oli varmuus siitä ja tulen saamaan torjuntalääkkeen? Ei, sillä laite osoitti myös, että minulla oli sattunut sydänhäiriöitä levossa. Sain heti pacemakerin rintaani. Hyvä, kaikki ongelmat ratkaistu? Ei, sillä samalla tehtiin sepelvaltimotutkimus, joka näytti, että niissä oli tukkeutumisia. Ohitusleikkaus on välttämätön, se tapahtuu 1. joulukuuta 2014. Sen jälkeen pidän kuuden kuukauden tauon ennenkuin alan taas treenata. Toivon, että pääsen kuntoon kolmeen etelämantereen hiihtoon elokuussa 2015. Monet naapurit ihmettelevät että miksi minulla, ahkeralla urheilijalla on tällaisia ongelmia. Selitys on, että ne ovat perinnöllisiä ja ilman urheilua olisin todennäköisesti kuollut kauan sitten. 

Toivon tapaavani elokuussa 2015 ja sitten vuoden 2016 hiihdoissa monia tuttuja Suomestakin.

Hannes Larsson (27.11.2014)