Murmanskissa 1986, Raimo Toivonen muistelee. (9. tarina)

Pohjolan Talvikisat Murmanskissa vuonna 1986 !

Lahden seudun WL-hiihtäjät reissasivat myös muissa kuin Worldloppet- ja Euroloppet-hiihdoissa. Murmanskiin suuntautuneesta hiihtomatkasta kirjoittaa hollolainen Masteri Raimo Toivonen.

Joukko silloisia Euroloppet Teamin hiihtäjiä Lahdesta alkoi matkansa pitkäperjantai aamuna  28.3.1986 kohti Kuolan niemimaan Murmanskia. Suurin osa muodostui lahtelaisista, mutta muualtakin oli saatu porukkaa mukaan, osa kumppaneidensa kanssa.

Aiemmin osanottajia näihin kisoihin sai osallistua vain Norjan, Ruotsin, Suomen ja silloisen Neuvostoliiton kalottialueen urheilijoita. Nyt me etelän hiihtäjätkin olimme saaneet luvan kyseiseen kisaan.

Matka taittui rattoisasti Reissu Ruotin kyydissä. Yövyttyämme yhden yön kotimaan kamaralla jatkoimme matkaamme Raja Joosepin suomalaiselle raja-asemalle. Tullauksesta selvisimme normaaliajan puitteissa.

Tämän jälkeen alkoi varsinainen hiihtoseikkailumatka. Linja-automme kurvattua Neuvostoliiton tullauspisteen pihapiiriin ja pysähdettyä  ilmestyi kaksi tullimiestä automme ovelle ilmoittaen, että tullausta ei voi aloittaa, koska päällikkö ei ole vielä työpaikallaan. Sulkekaa ovet ja odottakaa. Saimme vartiomiehen kiertämään autoamme. Meni tunti ja melkein toinenkin ennen kuin koppalakkinen viskaali suvaisti saapua paikalle.

Hetken päästä kuului käsky; kaikki tavaranne mukaan ja sisätiloihin. Meidät koko joukko sullottiin yhteen huoneeseen, joka ei ollut koolla pilattu. Sitten alkoi tullaus aakkosjärjestyksessä. Kaikki kamat kasseista tiskille tarkastettavaksi. Allekirjoittanut oli saanut neuvoja Lapin hiihtäjiltä ja menettelin saamieni ohjeiden mukaan. Avattuani kassini siirsin varaamiani  muutamia suksivoidepurkkeja vähän loitommalle ja katsoin tullimiestä silmiin, vastaukseksi sain nyökkäyksen ja tullaus oli suoritettu kohdaltani. Joittenkin kohdalla oltiin pikkumaisen tarkkoja ja käskettiin riisua jopa nakuksi asti. Neuvostoliiton raja-aseman tullaus kesti lähes viisi tuntia.

Vihdoin matkamme sai jatkua. Tie Murmanskiin oli kapeahkoa soratietä. Kuolan niemimaalla virtaa pieniä puroja ja jokia kymmenittäin. Jokaisen kohdalle oli rakennettu pieni kaareva silta. Tienviittoja ei ollut edes kaikissa tienristeyksissä. Matkavauhtimme lienee ollut n. 40 kilometriä tunnissa.

Olimme ajelleet monia tunteja tietämättä varmuudella olimmeko oikealla reitillä. Matkanjohtajamme kasvot alkoivat punoittaa ja otsakurtut syventyä. Vihdoin illalla saavuimme Murmanskiin ja helpotus kaikilla melkoinen. Hotelliimme oli helppo suunnistaa,  koska kaupungissa oli vain yksi turisteille tarkoitettu rakennus, mutta sitäkin ylväämpi parikymmenkerroksinen laaja-alainen kivimuuri.

Meille jaettiin huoneet ja kävimme ruokailemassa. Kisojen avajaiset olivat myöhäisillasta, johon me kaikki osallistuimme. Soreat venakkotytöt hakivat meidät kansantansseihin.  Jokainen suoriutui niistä taitojensa mukaan.

Seuraavana päivänä vietimme vapaa-aikaa. Lähdimme porukalla tutustumaan paikalliseen markettiin. Murmansk oli luokiteltu erikoistalousalueeksi, jotta olisi saatu työntekijöitä tänne pohjoisen perukoille. Kaupassa olikin länsimaisia elintarvikkeita myytäväksi mm. appelsiinejä. Me käytimme rupliamme lähinnä venäläisen kuohujuoman ostoon. Lähdimme myös katsomaan kilpailujemme hiihtostadionia. Kuljettajamme koukkasi paikalliselle bensa-asemalle. Selvisimme häthätää hengissä tukehtumatta suljetussa bussissa.

Kilpailuaamu koitti pari asteen pakkasena. Meidät oli luokiteltu hyville lähtöpaikoille noin 1000-2000 hiihtäjän joukossa. Lähtöalueen molemmanpuoleiset laidat olivat sotilasrivistöillä miehitetyt

Hiihdettyämme maastoon paikalliset katsojat anastivat joiltain myssyjä muistoksi. Melko pian huomasimme olevamme ainoita hiihtäjiä latu-uralla. Venäläiset tunsivat reitin ja olivat hankikantamalla oikaisseet reitillä. Mukana oli myös kirgiisejä, jotka hiihtivät ilman paitaa. Heillä oli heikko hiihtotaito ja kaatuilivat laskuissa. Karhea hanki oli saanut heidät vereslihalle. Pari meidän joukkueen hiihtäjää matki kirgiisejä myös paljasihoisena.

Seuraavan päivänä saimme mahdollisuuden vuonoristeilylle. Siitä jäi mieleen ne kymmenet romutettavat laivanhylyt, jotka ruosteisina olivat molemmin puolin vuonoa.

Seuraavana päivänä saimme mahdollisuuden vuonoristeilylle. Siitä jäi mieleen ne kymmenet romutettavat laivanhylyt, jotka ruosteisina olivat molemmin puolin vuonoa.

Oli kotimatkan aika. Ylitimme taas ne kymmenet siltojen töntäreet.  Molempien maiden tullaukset sujuivat nyt normaalisti. Yövyimme Rovaniemellä.  Muutamat kävivät pistämässä jalalla koreasti hotellimme illallistanssiaisissa.

Nukuttuamme yön jatkoimme matkaamme. Erään hiihtäjän kumppanin hermoille Murmanskin reissu oli koittanut liian ahdistavaksi. Hän joutuikin jonkin muotoiseen hoitoon palatakseen normaaliksi.

Saavuimme onnellisesti Lahteen mukanamme erikoiset muistot hiihtomatkastamme.

Koimme vielä varsinaisen kummallisuuden, kun hiihtotulokset meille saapuivat. Parhaaksi hiihtäjäksi oli saatu Pekka Ruoti, meidän kuljettajamme. Hän ei ollut ilmoittautunut hiihtokilpailuun eikä osallistunut koko kisaan.

Näin muisteli eräs matkalle osallistunut nyt noin 30 vuotta myöhemmin.

Raimo Toivonen

Masteri no 1012  

Yhdistyksemme jäsen no 96

Hollolasta