VANHA METSÄURHELIJA MUISTELEE - Ilmari Ojanen (1. tarina)

ALOITAMME SARJAN, JOSSA HIIHDOSTA JA MUUSTAKIN URHEILUSTA INNOSTUNEET WL-MASTERIT KERTOVAT ELÄMÄSTÄÄN SEKÄ KOKEMUKSISTAAN ETTÄ SEIKKAILUISTAAN - TULE SINÄKIN ROHKEASTI MUKAAN KERTOMAAN OMA TARINASI.

Aloituksen tekee suunnistuksen nuorten Suomenmestari ja kaksinkertainen WL-Masteri, hallintoneuvos, emeritus, Ilmari Ojanen

Masterien kertomuksia 1 (28.4.2014)

Suomen WL-Masterien sivujen täyttämiseen tarvitaan kuulemma avustajien kertomuksia. Niitä on varmasti yhtä monta kuin on meitä Mastereita.

Minun WL-passini täyttäminen on perin myöhäsyntyistä. Oikeastaan aloitin sen vasta kansaneläkeikään tultuani vanhuuseläkkeelle jäämisen kynnyksellä.

Jo pienestä pitäen

Olenhan minä juossut ja hiihtänyt koko ikäni, urheillutkin poikavuosista alkaen. Sukset sovitin jalkaani jo ihan pienenä naskalina. Äiti kertoi tarinaa, jonka mukaan olin kuljettanut suksia metsätöihin menneen isäni latu-uraa pitkin pellon poikki metsänrajaan saakka ja sitten kipittänyt hankea pitkin pirttiin pyytämään äitiä kääntämään sukset.

Nuorukaisena pärjäilin jonkin verran hiihtokilpailuissakin. Vuonna 1956 Varsinais-Suomen piirin hopeamitalistina olisin päässyt Vierumäelle SM-kisoihinkin, missä suurhiihtäjä Eero Mäntyranta löi itsensä läpi sijoittumalla 20-vuotiaiden sarjassa toiseksi. Sattui kuitenkin niin, että Kekkonen oli valittu tasavallan presidentiksi, maassa oli yleislakko, junat ja linja-autot eivät kulkeneet, eikä ollut ketään, joka olisi minut kisoihin vienyt. Katselin pettyneenä lukion, vanhan postitalon, ikkunasta Turun torilla vellovaa sarkatakkisten miesten harmaata massaa, mitä ratsupoliisit ja susikoirat piirittivät.

Kotina Turun Suunnistajat

Varsinaiseksi urheilukseni valikoitui erinäisistä syistä kilpasuunnistus melkein siitä alkaen kuin tuo urheilulaji alettiin Suomessa tuntea.  Vaihtelevalla, vähitellen hiipuvalla menestyksellä olen sitä harrastanut melkein yhtä pitkän ajan kuin seurallani Turun Suunnistajilla, Tussilla, on toimintavuosia, tänä vuonna kaikkiaan 60.

Nuoruudessani ja miehuusvuosinani suunnistuksessa oli aika paljon kilpailuja varsin pitkillä 15-20 km:n matkoilla, monissa eri viesteissä, kansallisissa ja ns. arvokilpailuissa. Keväästä syksyyn kun niitä kolusi, ei tehnyt talvella mieli panna sukset jalassa numeroa rintaan, vaikka hiihtokilometrejä paljon kertyikin. Ei riittänyt aika eikä voimat, työelämäkin vaati osansa.

Niinpä hiihtosuunnistuksestakaan ei tullut mitään. Seuran kautta aikain pisimpään metsässä viihtymisen ennätys on kuitenkin jaettuna nimissäni. Vuonna 1959 Wilksman hiihtosuunnistusviestissä lähdin päiväsuunnistuksen 20-vuotiaiden Suomen mestarina Suomen yösuunnistusmestarin Reijo Kivistön kanssa partiona keskellä yötä Aulangon järven jäältä aloitusosuudelle poikki korpien kohti Tuulosta 6 v:n polttimo otsalampussa ja Airamin litteä pikku patteri virran lähteenä. Suklaapaloja oli eväänä ja suolätäköistä sai kouralla vettä suuhun. Reissu otti aikaa 5-6 tuntia – eikä oltu edes ihan viimeiset vaihdossa. Jatkaja Jouko Nikulainenkin oli jaksanut odottaa….

Juoksemaan ja suksille

Massajuoksut maanteillä ja –hiihdot lumilla tekivät tuloaan Suomeenkin 70-luvulla ja 80-luvun alkupuolelle sattui jo todellinen buumi. Pitihän sitä minunkin 40 vuotta täytettyäni selvittää itselleni, miltä tuntuu juosta maanteillä ja hiihtää laduilla yhteislähdöissä pitkiä matkoja. Hiihdoista mieluisimmat olivat Pogostan hiihto Ilomantsissa ja Finlandia-hiihto, 75 km, Hämeenlinnasta Katumajärven jäältä Lahteen hiihtostadionille.

Finlandia-hiihdossa jo vuonna 1982

Ensimmäisestä Finlandiastani 1982 on tajuntaani jäänyt mielleyhtymä: Muistelen 50 km:n paalulla vilkaisseeni kelloa. Olin näkevinäni siinä ajan 3.33.33. Sillä ajalla kaikkien tuntema suurhiihtäjäjämme 30 vuotta aikaisemmin voitti raskaalla nuoskakelillä olympiakultaa Holmenkollenin rinteillä.- Oli tavallinen pakkaskeli ja Finlandia-hiihdon kärkimiehet tietysti hiihtivät jo kaukana, kaukana edellä silloin, kun minä kelloani vilkaisin. Hiihto on urheilumuoto, missä rata, keli ja välineet sanelevat perin paljon sitä, millaisia hiihtoajat ovat.

Aikuisiällä en ole kummoinenkaan hiihtäjä ollut, jonkunlainen juoksija kumminkin eikä vain metsässä, vaan myös maantiellä. Jos kuten minä juoksee maratonin samaa km-vauhtia kuin hiihtää 75 km, voi pitää itseään enempi juoksumiehenä. Lahjatkin juoksuun olivat nuorena, parhaat tosin mailin mittaiselle matkalle, moottorina riuska pensakone, ei verkkaan jyskyttävä diesel.

Rakkauteni Marcialonga

Niin ne sitten jäivät yli 20 vuodeksi juoksut maanteillä ja hiihdot maratoneilla. Uudestisyntyminen hiihtomaratoneilla alkoi makeimpien palojen syömisellä 2005. Ensin oli vuorossa Marcialonga ja myöhemmin talvella Vasaloppet. Vähän jännittikin, miten homma sujuu niin pitkän paussin jälkeen.

Helsingin seudulla talvikin jätti tulematta ennen Italian matkaa. Pääasialliseen toistuvaan harjoitukseen kuului 12-15 sauvakävelynousua Paloheinän huipulle. Teimme omatoimimimatkan poikani kanssa Italiaan. Lensimme Milanoon, vuokrasimme auton ja ajoimme Gardajärven kautta Val di Fiemmeen. Hiihto sujui kohtuullisesti. Takarivistä kun lähdimme, riitti ohitettavia. Juoma-asemilla ja puskareissuilla kului aikaa turhan paljon. Kännyköidäkin piti maaliin jo ajat sitten ehtineelle Tuomaalle, että odottele siellä, kyllä täältä tullaan, ei tarvitse latuvarresta autoon noutaa.

Tuon vuoden Vasaloppetissa sain ensimmäisen kerran oikein kunnolla tuta olevani mukana varsinaisessa ”joukkoliikkeessä”. Ensimmäiseen kolmeen kilometriin yli 16000 numerolla lähteneenä kului tunti ja tuntui, että olen ihan viimeinen jonossa ( vuonna 2008 uuden lumen nollakelillä kello näytti samalla paikalla puolta tuntia enemmän!). Moraan oli 87 km ja ohituskaista perin kapea, kun miltei koko 90 km latu-ura oli tehty siirtolumesta.

WL-passiin alkaa kertyä leimoja

Kaksi WL-passia ehdin 5-6 vuoden aikana saada leimoja täyteen ennen kuin kardiologit saivat kiinni ”rysän päältä” ja alkoivat syöttää ampujien dopingainetta beetasalpaajaa. Oli aika aloittaa siirtyminen hiihtämään ilman rintanumeroa. Parina, kolmena viime talvena olen päässyt hyvien kaverien matkaan Itävaltaan ja varsinkin Italiaan, missä tunnen Pozza di Fassan kylässä olevani melkein kuin kotona. Tutusta hotellista näkee ikkunasta Marcialongan ladulle, millä voi käydä ylhäällä Val di Fassan laaksossa hiihtelemässä vaikka joka päivä ihan Canazeihin saakka ja takaisin. Sunnuntaina onkin sitten sopiva aika cappuccinokupin yli kannustaa ohi kiitäviä numeromiehiä.

Itävallan Romantiklaufissa keväällä 2014

Viimeisin hiihtoni numero rinnassa on viime talvena numerolla 163 hiihdetty 3-4 km:n mittainen Romantiklauf Itävallassa Lienzin kaupungin Lavantin golfkentällä. Hiihdetään leikkimielisissä tunnelmissa illan pimettyä elävin vahakynttilöin merkitty latureitti. Satuin olemaan liikkeellä 16. tammikuuta Suomen aikaa klo 19.00, jolla kellon lyömällä minun kerrotaan syntyneen talvisodan aikana tuon tammikuun päivän iltana öljylampun ja kynttiläin valossa Varsinais-Suomen maaseudulla. Myönnän, että  olo oli vähän jotenkin ns. nostalginenkin. – Suosittelen tuota tapahtumaa erityisesti numerohiihtäjien tukimiehille ja –naisille. Tarjoilu kuuluu hiihdon osallistumismaksuun.

Pertsan Karhuilla niin pertsaa kuin luisteluakin

Olen hiihtänyt kaikki 2000-luvun WL hiihtoni yksillä ja samoilla Kiteen Kesportista ostetuilla erinomaisilla pertsan hiihdon Karhuilla, myös ne harvat luistelut, mitä olen katsonut voivani ”alentua” tekemään Australian alpeilla ja Engadinin laaksossa, missä skimaratonin reitti kulkee St.Moritzissa ohi sen hyppyrimäen, jolta Heikki Hasu 1948 ponnisti maailman maineeseen ja liiteli 8-vuotiaan pojan suureksi ihmeeksi kuusenlatvojen korkeudella.

Sukset on tarkoitus joskus viedä Loimaan suksimuseoon ja kirjoittaa viereen lappu, missä kerrotaan, että niillä vuoden 1950 Alastaron pitäjän alle 11v maastojuoksumestari Lasse Ilmari Ojanen  (1 km/4 min. 11 sek.) on hiihtänyt joskus ikämiehenä WL-masteriksi.

Helsingissä huhtikuussa 2014

Ilmari Ojanen