Worldloppet hiihtäjän kokemuksia, JP Roos (6. tarina)

Mastereiden kertomaa (6) 3.2.2015  - J.P. Roos

J.P. Roos on vuonna 1945 syntynyt yhteiskuntatieteilijä, poleemikko, urheilumies ja melkein kolminkertainen Masteri. Roos on toiminut mm. sosiaalipolitiikan professorina Helsingin yliopistossa (1991-2013) ja Joensuun korkeakoulussa apulaisprofessorina (1974-1978). Hän on julkaisut 250 tieteellistä artikkelia ja kirjaa. Tänä päivänä hän on ahkera yhteiskunnallinen kommentoija.

J.P. Roos on kirjoittanut kirjan "Maratonmiehen elämä". Tämän mielenkiintoisen kirjan voi jokainen lukea ns. nettikirjana klikkaamalla linkkiä: https://helda.helsinki.fi/handle/10138/15714  ja valitsemalla maratonmiehen_elama_2010.pdf

Worldloppet hiihtäjän kokemuksia

Minulla on kolme Worldloppet passia, numerot 700256, 1300141 ja 203008, mutta vasta kaksi mitalia  (1336, 3856) joten kolmas on vielä kierroksessa. Tällaiselle 70-vuotta pian täyttävälle, joka ei halua olla joka viikonloppu reissussa, vielä yksi kierros on haasteellinen juttu. Mutta saa nähdä! Jos vielä kymmenen vuotta jaksaa hiihdellä niin eiköhän se onnistu...

Finlandia-hiihdosta se alkoi

Joka tapauksessa kaksi ensimmäistä WL-kierrosta olivat kokonaisuutena mukava kokemus. Niistä on tässä tarkoitus vähän kertoa. Aloitin tietysti vaatimattomasti eli Suomesta. Finlandia-hiihtoja on tullut hiihdettyä yhtä vajaa 20, ensimmäisessä passissa on vuoden 1984 hiihto (se ei ollut ensimmäinen, johon osallistuin), mutta passin hankin vasta 1988. Parhaat muistot ovat niiltä ajoilta, jolloin Finlandia lähti Hämeenlinnasta ja päätyi Lahteen, vaikka siinäkin lopun nousut olivat melkoisen raastavia. Nyt Finlandia on mäkinen, mutkikas ja raskas, mutta silti melko lyhyt. Sellaiselle, joka on hiihtänyt klassisen Finlandian, tämä nykyinen ei ole oikein mitään. Ylös alas, ruuhkaa, kaatumisia, jonotusta, ja lopussa sitten karmeita nousuja. Ja lumitilannekin on usein tosi kehno, niin kuin viime vuonna (tänä vuonna voi käydä yhtä kepulisti)! Itse olisin ilman muuta sillä kannalla, että Suomen Worldloppet hiihdoksi otettaisiin Pogosta, mutta ei taida ikävä kyllä onnistua. Ajallisestikin se olisi parempi vaihtoehto: keski-Euroopan hiihtoruuhka on silloin jo ohitse.

Ja sitten muille maille

Kokemuspiirini laajeni, kun lähdin ulkomaille hiihtelemään. Usein mukavissa miesporukoissa, joiden kanssa reissattiin Tartto, Vasaloppet, Birkebeiner, Marcialonga, König Ludwig Lauf, Transjurassienne: kaikki eurooppalaiset klassikot.  Silti olen aika paljon matkustellut ihan omin päin. Hyödynsin työmatkojani niin, että kävin aika monessa hiihdossa, kun olin yhden talven Sveitsissä ja Ranskassa ja sitten tuli käytyä American Birkebeiner ja Gatineau/Keskinada, kun olin Minnesotassa talven 1997-1998. Tämän kirjoituksen lukijoilla on kokemusta kaikista näistä hiihdoista. En ole ihan varma millaisista asioista ollaan kiinnostuneita. Mutta tässä vähän valittuja paloja.

Tai oikeastaan kaikki alkoi Joensuusta

Oma hiihtourani alkoi oikeastaan 1974, kun muutin Joensuuhun Helsingistä. Sitä ennen minulla oli eri syistä ollut täydellinen katko hiihdossa. Kouluvuosina olin hiihtänyt melko paljon, mutta sitten se jäi, kun lumitilannekin oli mikä oli. Ainakin minun muistoissani lunta ei juuri ollut vuosien 1964 ja 1974 välisenä aikana! Mutta Joensuu muutti kaiken. Lunta oli paljon, ja hyviä latuja, ja kavereita, joita myös hiihto kiinnosti, ennen kaikkea J P Sarola, joka oli Hesingissä oppilaani ja palasi sitten Joensuuhun ehkä vuotta minun jälkeeni. Aloitin hiihtämisen vaatimattomilla välineillä (silloin oli juuri iso mullistus välineissä, muovisukset tulivat markkinoille ja tekniikat alkoivat kehittyä). Ensimmäisinä vuosina hiihdettin puusuksilla  (ja seuraavaksi muovipohjaisilla puusuksilla…) ja enintään moottorikelkan vetämillä melko kehnoilla urilla, mutta sitten tuli luistelu ja leveät baanat, tosin vasta 1980-luvun puolella, jolloin olin jo palannut Helsinkiin, mutta jatkanut harrastustani. Kyllä me luistelimme jäällä ja keväthangilla, mutta välineethän eivät olleet sitä varten tarkoitetut.

Ensimmäinen pitkän matkan kilpahiihtoni oli  Pogosta ja sitten Pääkaupunkihiihto. Tai toisin päin, mutta luullakseni oli niin, että osallistuin Pääkaupunkihiihtoon vasta sen toisena vuonna eli 1979 (koska muutin Helsinkiin takaisin syksyllä 1978). Suureksi harmikseni en ollut mukana, kun Pogosta ensi kertaa hiihdettiin (1977), mutta jo seuraavana vuonna olin ja sen jälkeen olen hiihtänyt Pogostan joka vuosi, paitsi kun olen ollut ulkomailla. Ja parhaina vuosina kaksi kertaa, joten reilusti 30 kertaa on hiihdetty.  Seuraava etappi olikin sitten Finlandia, johon osallistuin ensimmäistä kertaa vuonna 1983 ja sen jälkeen tähän mennessä 19 kertaa (eli ihan pakko hiihtää ainakin vielä kerran). Finlandiaan osallistuin ahkerasti 1980- ja 1990-luvuilla, käytännössä joka vuosi ja koin kaikenlaiset vastoinkäymiset liian kylmistä säistä (ainoa hiihto, jonka olen keskeyttänyt oli Finlandia ja se oli kylmyyden takia) liian lämpimiin.

Paras voitelumenestykseni on Finlandiassa, jossa olen yhden kerran hiihtänyt maaliin ensimmäisen tuhannen joukossa (721). Silloin oli satanut lunta, oli sula ja kuivahko keli ja suurin osa porukasta sortui voiteluun. Itselläni oli hyvä lähtönumero, paksut liisterit pohjassa (ja purkkia päällä) ja muutenkin hyvä fiilis kropassa. Ainoa ongelma oli, että jos yritti ohitusta, niin sukset tökkäsivät heti. Eli minä peesasin ja ohitin vain niitä, joilta oli joko pito loppunut tai sitä oli liikaa… Hiihto oli helppoa ja välillä mietin, että pitäisikö lähteä rynnimään, taisin pari kertaa yrittääkin, mutta juutuin heti hankeen ja menetin monta sijaa. Se, mikä jäi harmittamaan oli, että aika oli kehno, pikkuista päälle 6 tuntia, mutta sijoitus siis mahtava. Keskeyttäneitä taisi olla ihan hirveästi, mutta siihen aikaan alle 1000 sijoitus oli kova suoritus, kun hiihtäjiä oli reilusti yli 10 000. Tämä sijoitus on ikuistettu kakkospassiini!

Voi niitä keskieurooppalaisten mäenlaskutaitoja

En muista, kuka minut houkutteli ulkomaille hiihtämään, mutta passin mukaan ensimmäinen kansainvälinen hiihtoni oli Transjurassienne vuonna 1988. En muista lainkaan, miten sinne lähdin, mutta olin matkalla ihan yksin. Löysin itselleni mainion majapaikan, jonka omistaja oli itsekin hiihdon harrastaja, ja kaikki hotellin vieraat osallistuivat hiihtoon. Muistan sen, kuinka olin järkyttynyt, kun italialaisosanottajat joivat viiniä kisaa edeltävänä iltana. Ja ranskalainen spagetti oli kyllä aika kauheaa tavaraa, mutta sitä mutusteltiin hartaasti. Itse hiihto oli kyllä hurja.

Lämpötila oli nollan molemmin puolin ja Transjurassiennessa on sellainen erikoisuus, että kahden kolmasosan hiihdon jälkeen on iso vuori, jossa on siis melkoinen ylämäki ja vielä hurjempi lasku (tullaan muutaman kymmenen metriä alemmas kuin ennen vuorta).. Sen jälkeen sää on usein ihan toisenlainen, eli jos ennen on saanut hiihtää pienessä pakkaskelissä, niin vuoren toisella puolella onkin jo lämmintä ja latu on varsin upottava.  Parhaimmillaan lämpötila voi olla lähellä 20 astetta… Keski-eurooppalaisten mäenlaskutaidot ovat myös kummallisen huonoja (ilmeisesti he eivät laskettele, jos hiihtävät maastohiihtoa ja päin vastoin), joten alamäessä saa yhtenään väistella erilaisia hiihtäjäkasoja.

Hauskin (?) muistoni mäestä on, kun laskimme hurjaa vauhtia serpentiinilatua alas ja edessäni painoi joku innokas ranskalainen, joka oli ohittanut minun mäen huipulla. Sitten yhtäkkiä häntä ei enää ollutkaan missään Yritin etsiskellä häntä ja lopulta löysin hänet puskasta yläpuoleltani.  Hän oli siis ajanut edellisen mutkan suoraksi. Ei näkynyt miestä enää sen jälkeen. Transjurassiennen lähtötunnelma oli myös hurja. Olin tunkenut itseni kohtalaisen eturiviin juuri Finlandiasuoritusteni ansiosta ja, kun lähtölaukaus pamahti, niin porukka lähti tosiaan vauhdilla liikkeelle. Latu-ura oli myös kohtalaisen ahdas ja puita ja sen sellaisia oli siellä täällä. Näin yhden kaverin, jolta irtosi sauva, ja hän yritti pysähtyä. Sehän ei onnistunut ja kohta hän oli ison kasan alimmaisena. Meno oli aluksi ihan mieletöntä, mutta sitten jengi ihmeellisesti rauhoittui (eli väsyi).  

Minulla on ollut ihmeellisesti tuuria kyllä onnettomuuksien suhteen, eli ei mitään isompia haavereita. Transjurassiennen jälkeen aloin kyllä käyttää suojalaseja, kun sauvat saattoivat osua mihin sattuu, kuten nyt vaikkapa silmäkulmaan. Tässä suhteessa tietysti sauvojen piteneminen on lisännyt riskejä, mutta toisaalta ihmiset ovat oppineet. Useimmat laskevat nykyään sauvat vaakatasossa, ja suksien suuntaisina, ei pystyssä v-asennossa niin kuin ennen, eivätkä heiluttele niitä minne sattuu ja muutenkin pysyvät paremmin tasapainossa, kiitos tukevampien monojen.

Luisteluhiihto toi mullistuksen

Toinen ikuisesti mieleen jäänyt juttu on luisteluhiihdon mullistus. Finlandianhan luisteluhiihto melkein tuhosi, kun järjestäjät eivät osanneet ennakoida sen vaikutusta. Sekä Finlandiassa että Pogostassa hiihdettiin ainakin yhtenä vuonna niin että sai itse valita tyylinsä. Kun kärkipään porukka luisteli ja häntäpään porukka hiihti perinteistä ja mitään pohjustusta ei ollut, niin seuraukset olivat pahimmat mahdolliset: ladut olivat alkupään hiihtäjien jälkeen upottavaa pöperöä, jossa me perinteisen hiihtäjät sitten yritimme räpiköidä. Itse omaksuin alun harmistumisen jälkeen (laduthan luisteltiin pilalle kaikkialla, myös siis ihan pariladuillakin) luistelun ja olin melkein yksinomaan vapaan hiihtäjä aika pitkälle tähän päivään asti.

Olen nimittäin kohtuullisen laiska voitelija ja luistelun iso etu on, että ei tarvitse välittää kuin kohtuullisesta luistosta. En pärjää tosi hyville luistovoitelijoille, mutta tarpeen vaatiessa saan aikaan kohtuullisen luiston. Pitopuoli on paljon hankalampi. Nykyiset pitopohjasukset ovat kyllä jo aika hyviä, mutta kaikenlaisia virityksiä on matkan varrella nähty. Osaan minä liisteriäkin käyttää, mutta sen poisotto on tylsää ja parhaat liisterikelit tahtovat sattua yhteen roskaisten ja likaisten latujen kanssa, joten liisterihiihto vaatii aina aikamoista voiteluponnistusta.

Eli kun olen Worldloppet hiihtoja perinteisellä hiihtänyt, niin olen käyttänyt viime vuosina hyviä Zeroja.  Ei tarvitse kesken kaiken voidella, kun keli muuttuu, niin kuin nyt vaikka Vasaloppetissa.

Finlandia-hiihtoa samalla ladulla vapaalla ja perinteisellä

Mutta se(ne?) Finlandia-hiihto, jossa tyyli oli vapaa ja ladut kokonaan kadonneet (kovin porukka luisteli tietysti myös alamäetkin…). Voi sitä raivon ja kiroilun määrää! Siihen kyllä Finlandian suosio romahti.  Olisi joko silloin heti pitänyt päättää, että saa hiihtää vain perinteistä tai sitten siirtyä heti kaksipäiväiseen hiihtoon. Mutta kumpaakaan ratkaisua ei uskallettu tehdä…  Vieläkin muuten luistelun ja perinteisen välinen jäynä on olemassa (vaikka se on siis Wordloppet hiihdoissa jo taaksejäänyttä elämää): luistelijoiden määrä lisääntyy ja he luistelevat härskisti myös pariladuilla eivätkä tokene, vaikka huomauttaa. Eivätkä ole opetelleet pumppausta, jolla hyvin etenee tasaisella, vaikka pitoa ei olisikaan.

Jäämyrskyn jälkeen Amerikassa

Vaikeimmat voiteluolosuhteet, jotka olen kokenut olivat kuitenkin Amerikassa, jossa sekä American Birkebeiner että Gatineau hiihdettiin suuren jäämyrskyn jälkeen. Puut olivat katkeilleet kaikkialta, mutta mikä mielenkiintoisinta, lumi oli niin karkeaa että se söi voiteet pohjista välittömästi. Olimme kaverini Harrin kanssa voidelleet suksemme huolellisesti, pohjustaneet liisterillä ja pistäneet monta kerrosta purkkia. Sitten lähdimme kokeilemaan. Aluksi pito oli mainio, mutta sitten se  äkkiä hävisi. Selitys oli, että lumi söi voiteet oitis pois.  Siis parin kilometrin jälkeen pohjat olivat kuin luistelusuksissa. Pakko siihen oli alistua eli työntää koko matka sauvoilla. Tosin oli sen verran kylmää, että eiväthän ne sukset paljoa lipsuneet taaksepäin, jos eivät juuri eteenkään päin. Hiihtoaika jäi huonoksi. Kun ne hiihdot oli hiihdetty, ajattelin, että onneksi tänne ei tarvitse palata eikä ole tarvinnut.

Seuraavan kierroksen toisen mantereen hiihdon tein Japanissa, joka olikin paljon mukavampi kokemus.  Kolmas kierros saattaa sitten viedä minut Kiinaan, mutta kyllä Australiakin houkuttelee. Kiinaan on vain paljon mukavampi matkustaa... Niin ja Etelä-Amerikassakin voisi vihdoin käydä.

Marcialongassa kova loppunousu

Jos pitää nyt Transjurassiennen lisäksi sanoa mikä, on Wordloppetin villein hiihto, niin sehän on ilman muuta Marcialonga (jonne ei kuulemma enää pääse mukaan ilman lahjuksia tai kylkiäisiä eli vain hotellien kautta, jotka jostain syystä saavat varata etukäteen paikkoja).  Kapea laakso, jossa latu mutkittelee kaupunkien läpi. Katsojia hirmuisesti ja laskut joskus aika haastavia. Ja sitten, kun ensin on painettu hurjaa vauhtia joen alajuoksua, niin sitten tulee tämä Alpe Cervisin nousu: siksakkia ylös melkein pystysuoraa rinnettä. Noutaja tulee takuulla vastaan, jos on erehtynyt vetämään melko täysillä sitä edeltäneen tasaisen osuuden.

Olen usein miettinyt, mikä on parempi, se että hiihdon loppuosuus on miellyttävää tasaista tai loivaa alamäkeä, kun on jo hyvin uupunut (niin kuin useimmissa hiihdoissa on: Pirkka, Sapporo, Transjurassienne, Engadin, Vasaloppet Birkebeiner…) vaiko tämä lopun koettelemus, jossa joutuu joko hurjaan mäkiseen maastoon (Finlandia) tai loppunousuun (Marcialonga, Pogosta aikaisemmin). Olen kyllä ilman muuta edellisen kannalla. On inhimillisempää ja luultavasti vähemmän vaarallistakin, ettei lopussa enää tarvitse mielettömästi rehkiä. Toisaalta, jos on onnistunut säästämään voimia ja pystyy vielä loppunousussa pikkuisen kiristämään, niin silloin tyydytys on iso kun saa kerättyä hirveän määrä päänahkoja. Mutta jos itse on yksi näistä päänahoista, jotka hoippuvat sammumisen rajoilla, niin se ei nyt vain ole kivaa.

Norjan Birkebeiner

Norjan Birkebeiner on myös melko kummallinen kilpa. Viime vuonna se kai peruttiin viime hetkellä liian kovan tuulen takia. Iso joukko hiihti joka tapauksessa, joten järjestäjät mokasivat pahan kerran. En kyllä ymmärrä järjestäjiä, kun hiihto toiseen suuntaan olisi ollut mahdollinen mukavassa myötäisessä (ja aikaisemmin suunta vaihtui vuosittain). Mutta onhan se hyvällä kelillä mahtava hiihto. Ja lopun laskut ovat todella positiivinen käänteisversio näistä hirmunousuista ennen maalia.

En kyllä sinnekään ole ajatellut palata, en pidä näistä liian tiukan byrokraattisesti organisoiduista hiihdoista. Pidän enemmän suuripiirteisestä ranskalais-italialaisesta tyylistä, joskin Marcialongan tiskin alta myynti pikkuisen harmittaa.

Kun Dolomitenlaufissa ei ollut lunta

Sitten ovat nämä ”itä-euroopan” hiihdot. Siellä maastot ovat hienot ja latuprofiili on aika helppo, mutta säät voivat vaihdella laidasta laitaan. Eli voi hyvin käydä, ettei lunta ole ollenkaan. Minun pahin kokemukseni tässä suhteessa on Dolomitenlauf, jonne olin menossa samana vuonna, kun kävin Transjurassiennessa, mutta sitten en mennytkään. Kun olin Sveitsissä, niin päätin ajaa sieltä Itävaltaan hiihtämään Dolomitenlaufin. Siihen aikaan ei ollut internetiä, enkä muutenkaan harrasta kovin pitkälle etukäteissuunnitelua. Lähdin siis ajelemaan kohti Lienziä. Sveitsistä Italiaan, Italian moottoriteitä ja sitten ohi Ötztalin, jossa tämä kuuluisa Ötzli löytyi ja lopulta Lienziin. Alkoi olla jo aika pimeää, joten en kiinnittänyt erityistä huomiota, siihen, että maisemat eivät olleet mitenkään erityisen lumisia. Perillä Lienzissä menin sitten huoltoasemalle ja kysyin, missä on kisakanslia. Kaveri katsoi minua hämmästyneenä ja sanoi: ei ole lunta, hiihto on peruttu! Onneksi en sentään tullut Suomesta asti, niin kuin auton perusteella olisi voinut päätellä.

Dolomitenlaufin kävin sitten hiihtämässä vuonna 2011, kun olimme Englannissa. Eli en voinut oikeastaan harjoitella lainkaan lumella. Oxfordissa oli lunta viikon ajan joulun alla, muuten harjoittelin rullasuksilla, mikä ei Oxfordissa ollut täysin vaaratonta. Jenginuoriso piti minua hulluna, koirat kävivät kimppuun ja autoilijat pitivät minua vihollisenaan (niin kuin ne pitävät pyöräilijöitäkin). Ja rullasuksihiihto ei riitä, kun ei ole oikeita kilometrejä takana. Niinpä Dolomitenlauf on hiihto, jossa taatusti olin lähimpänä katkeamista, vaikka hiihtovauhti ei ollut kummoinen. Lunta oli  nytkin melko niukasti, joten latua oli vähän lyhennetty  (kun näissä keski-euroopan alppihiihdoissa hiihdetään melko kapeaa laaksoa edes takaisin joen kummallakin puolen) ja sekä mennessä että tullessa hiihdettiin isoja silmukoita maalialuetta ympäröivällä avoimella alppirinteellä.

Mennessä siinä ei ollut mitään ongelmaa, mutta paluumatkalla tilanne oli toinen. Kun tulee aukealle, hiihtää ohi meluisan maalialueen ja virittyy jo perilletuloon, kunnes tajuaa, että on vielä kymmenen kilometriä hiihdettävää, pääsääntöisesti ylämäkeä ja niin, että koko ajan näkee joukon edellä hiihtäjiä, jotka välillä kohtaavat viereisellä ladulla ja välillä ovat kaukana toisistaan, täsmälleen samoin kuin Lontoon Heathrown passijonoissa.

Tämä on äärimmäisen masentavaa, varsinkin jos on valmiiksi lopen uupunut, kuten minä olin. Kun lopulta tulin maaliin, olin täysin loppu, oikeastaan vihreä ja tuskin pystyin työntämään itseäni eteen päin. Sain havainto-opetuksen siitä, että pelkällä kuivaharjoittelulla ei pitkän matkan hiihtoon pidä osallistua! Dolomitenlauf pitää vielä hiihtää joskus toiste vähän paremmassa kunnossa.

Hieno Engadin

Yksi hienoimpia ja mukavimpia hiihtoja Worldloppetissa on ilman muuta Engadin. Sehän on tietysti liian lyhyt (42 km ei ole mitään hiihdossa) ja melko tasainen, mutta maisemat ovat upeat, lunta on taatusti runsaasti. Ongelmana voi olla lähtöpaikan järvi, jonka jää ei välttämättä kestä, jos sen päällä on 2 metriä lunta (niin kuin viime vuonna) ja olen kuullut, että siellä joskus on ollut myrsky, vastatuuli ja räntäsade, joka on tehnyt olosuhteista pikkuisen hankalat. Itse olen aina hiihtänyt sen suurenmoisessa auringonpaisteessa ja pakkaskelissä (edellisellä kerralla oli aavistuksen verran liian lämmintä lopussa) ja nauttinut suuresti. Kilometrejä saa sopivasti lisää, kun hiihtää takaisin hotellille samaa reittiä (vaikka oikaisee siinä, missä latu tekee koukkauksen Samedaniin).

Voin myös vakuuttaa, että ilmaston lämpeneminen on totta. Kun olin ensimmäisen kerran Engadinissa, niin kävin ennen hiihtoa hiihtelemässä myös sikäläisillä jäätiköillä jotka ulottuivat melkein laaksoon asti. Nyt kun viimeksi siellä kävin, niin koko jäätikkö oli kadonnut näkyvistä

Sapporoon Helsingin yli

Sapporo on myös mukava muisto: Japani on hieno maa ja sielläkin on talvella reilusti lunta. Tokiosta Sapporoon pääsee junalla yhdessä hujauksessa ja japanilaiset Ryokan majatalot ovat hieno kokemus. Ainoa harmin aihe on, että saituuksissani ostin lentolipun Tokioon Pariisin kautta. Ensinnäkin suksien kuljettaminen olisi maksanut omaisuuden, joten jouduin vuokraamaan sukset paikan päällä, kun Finnair olisi sentään kuljettanut ne kohtuuhintaan. Ja suksien vuokra ei ollut halpa (itse asiassa minua vähän vedätettiin, mikä on hämmästyttävää, kun kyse on Japanista). Silti oli kivaa, kun sitten matkustelin Japania pitkin ja poikin Japan Rail-lipulla, niin eipä ollut suksia riesana.

Mutta sen sijaan oli aika kamalaa lentää ensin Pariisiin, sitten saada kuulla, että lento Tokioon kestää 12 tuntia ja lentää kahden tunnin jälkeen Helsingin ylitse kohti Tokiota. Mennessä tämä ei ollut vielä niin harmittavaa, mutta paluumatkalla oli vielä hyvä ilma eli näin, kun Helsinki häämötti kymmenen kilometriä alapuolella, mutta lento jatkui vielä reilut kaksi tuntia ja sitten piti odottaa Pariisissa paluulentoa takaisin Helsinkiin. Vannoin, ettei enää koskaan mitään tällaisia typeriä säästöjä!

”Itä Euroopan” hiihdot

Itä Euroopan hiihdot tulivat mukaan 1990-luvulla. Olen hiihtänyt Jizerska padesatkan ja Bieg Piastowin sekä Tarton kahteen kertaan joskus 90-luvulla heti Viron itsenäistymisen jälkeen. Ensimmäisellä kerralla asuimmekin juuri entisellä keskuskomitean hiihtomajalla, jolloin voimme todeta, että luksus on suhteellinen käsite, eli ei keskuskomitean jäsenet nyt missään ylellisyydessä kieriskelleet. Toisella kertaa asuimme sitten mukavammassa pikku hotellissa. Liikenneolosuhteet Tartu maratonin ympärillä olivat ainakin aikaisemmin aika hirveät eli ei kovin mukavia muistoja rapaisista teistä ja loputtomista jonoista.

Vasaloppet minun pitää vielä ainakin kerran hiihtää

Vasaloppet on hiihto, josta en ole mitenkään innostunut, vaikka aionkin sen hiihtää vielä kolmannenkin kerran. Miten ruotsalaiset aina pystyvät myymään maailmalle surkeita tuotteita ei mahdu minun ymmärrykseeni. Hiihto on ylipitkä (ehkä yksi syy sen suosioon, että se on nyt pisin WL-hiihto), logistiikka on melkoisen hankala, hiihto on niin suunniteltu, että suurin osa osanottajista joutuu odottamaan ensimmäisen nousun alla pahimmillaan tunnin, jonka jälkeen vasta varsinainen hiihto pääsee käyntiin - ja sitten hiihtomitalin saa vain, jos hiihtää hiihdon voittajan ajasta  enintään 50 % kauemmmin. Tämä on kummallista ruotsalaista saituutta (jess, ensimmäisessä Vasaloppetissani, jopa suksitarra oli pelkkää paperia!), joka ei edes sovi yhtään ruotsalaiseen tasa-arvoajatteluun.

Latu on sitten melko tylsä ja tasainen eikä siinä ole mitään suurempia rasituksia. Sen kuin hiihtää. Mutta matkan pituus tarkoittaa, että voiteet eivät takuulla pidä, varsinkin kun lähdetään varhain aamulla kylmässä ja tullaan perille myöhään iltapäivällä usein plussakelissä. Onneksi Vasaloppetin voi hiihtää myös ns. avoimella ladulla eli ei tarvitse jäädä siihen alun sumppuun, voi lähteä liikkeelle inhimillisempään aikaan, saa juotavaa ja syötävää ilman ruuhkia ja majapaikka ja liikkuminen löytyy melko helposti. Sama ratkaisu on myös Tartossa. Suosittelen lämpimästi näitä avoin latu-hiihtoja!

Varsinainen Vasaloppet on siis ylimainostettu ja tosi ruuhkainen, mutta avoimella ladulla sen voi hiihtää kohtuullisen mukavasti. Maanantai on tällöin paras päivä hiihtää, silloin väkeä on vähiten. Ja mitaliahan on mahdoton saada, ellei saa sumplittua itselleen tosi alhaista lähtönumeroa ja sitten vielä hiihdettyä kieli vyön alla ilman voiteluongelmia. Ruotsalaiset ovat kyllä oikeasti hannuhanhia, sille nyt ei vain voi mitään… Voi tehdä miten pohköjä ratkaisuja kuin haluaa ja silti vain kaikki haluavat tulla paikalle…

No niin, mutta tämä Worldloppet on viime vuosina laajentunut valtavasti. Nyt voi hiihtää Etelä-Amerikassa, Uudessa Seelannissa, Kiinassa ja Islannissa.

Syntymäpäiville Islantiin

Itse aion ehdottomasti lähteä Islantiin hiihtämään syntymäpäivänäni, mutta en vielä tänä vuonna. Toisaalta nämä keski-Euroopan hienot klassikot alkavat kamppailla yhä suurempien lumiongelmien kanssa. Ilmaston lämpeneminen tulee kyllä osan niistä ajamaan konkurssin partaalle. Viime vuonnahan Suomessa peruttiin vaikka kuinka monta hiihtoa ja tänä vuonna ei näytä juuri paljoa paremmalta. Pääkaupunkihiihtoa tuskin järjestetään tänäkään vuonna (ensin ne onnettomat miettivät pari vuotta, kun lunta olisi ollut yllin kyllin ja lopulta päättivät järjestää hiihdon juuri, kun lunta ei ollut).

Tänä talvena Ranskaan

Olen ilmoittautunut taas Transjurassienneen, jossa vielä viime viikolla oli 15 astetta lämmintä, mutta nyt on jo vähän kylmempää. Se voisi olla ehkä yksi peruste sille, että Worldloppetin kokoonpanoa muutetaan ja hiihdot, joita on jouduttu perumaan usein, siirretään lumivarmempiin paikkoihin. Kuten nyt esimerkiksi Finlandia Pogostaan (tuskin Pogostassa erehdytään toista kertaa olemaan täysin varautumaton lumen puutteeseen: siellä olisi helposti voinut varastoida lunta tuollaiseen 30 kilometrin lenkkiin, mutta kun olivat varmaan satavarmoja, että lunta tulee).  Keski-Euroopassahan ei tarvitse kuin siirtää hiihdot korkeammalle vuoristoon niin lunta on varmasti, vaikka kuinka ilmasto lämpenisi. Siellähän päin vastoin tämä ilmastonmuutos lisää lumen määrää. Sen sijaan Tarton hiihtomaratonille en ennusta kovin hyvää tulevaisuutta.Tai Puolan ja Tshekin hiihdoille.

Mutta kaiken kaikkiaan: Worldloppet on hieno keksintö ja matkailu avartaa, myös ladulla!

J.P. Roos